Tämä kirjoitus on syntynyt kohtaamisista kahden eri harjoitusparin kanssa. Ensimmäisessä kohtaamisessa harjoittelin ystäväni kanssa. Aloimme tekemään liikettä ja jäin odottamaan parini horjutusta. En tuntenut mitään, mutta hetken päästä kuulin parini kysyvän minulta ”etkö halua mennä mukaan liikkeeseen”. Jäin pohtimaan täytyykö minun mennä mukaan liikkeeseen, vaikka en tunne horjutusta mihinkään suuntaan. Onko tässä kysymys vain yhteisestä sopimuksesta, että pari on mukana liikkeessä? Jatkoin harjoittelua parini kanssa ja mietin samalla, miten aikidoa pitäisi opiskella sen jälkeen, kun etäisyyden ja ajoituksen käsitteet alkavat selvitä harjoittelijalle.
Toisessa kohtaamisessa aloimme puhua parini kanssa kesken harjoittelun aikido-opettajista, joista meillä molemmilla oli kokemuksia. Ystäväni sanoi minulle asian, joka jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Hän puhui tekniikan pelkistymisestä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kemiallisesti pelkistyminen tarkoittaa hapen poistumista aineesta ja lopuksi jäljelle jää vain mihinkään reagoimaton aine. Keskustelu johdatti minut ajatukseen, että aikidotekniikan opiskelun päämääränä pitäisi olla kaiken turhan liikkeen ja ajatusvirran poistaminen. Tässä tapauksessa parini kanssa oli helppo puhua samalla kun harjoittelimme siten, että mieli virtaa, mutta ei kiinnity mihinkään vaan pysyy keskittyneenä harjoitteluun.
Aikidon harjoittelu alkaa perusteista. Jokaisen on osattava kata-muotoinen harjoittelu ennen kuin siirrytään edistyneemmälle tasolle. Alussa harjoitusparilta ei kysellä, miltä tehtävä tekniikka tuntuu vaan opetellaan teknisiä yksityiskohtia. Samalla tulee helposti käytettyä voimaa, kun molemmat totuttelevat uusiin liikesuuntiin. Koska kummallekaan ei ole vielä kehittynyt oikeita liikeratoja, osa tehtävistä liikkeistä voi tuntua kiusallisilta, kivuliailta tai pelkästään riittämättömiltä. Tästä syntyvän ongelman ratkaisemiseksi molemmille harjoittelijoille annetaan oma rooli joko liikkeen vastaanottajana (uke 受け) tai liikkeen suorittajana (nage 投げ). Tämä on ensimmäinen hetki, jolloin aikido-oppilaan olisi hyvä, joko itse huomata tai kysyä opettajalta ”miten kivun tuottamisen parille tai voimankäytön voi lopettaa”. Kun aikoinaan itse olin aikidon alkeiskurssilla, en ymmärtänyt kysyä tätä asiaa, vaan yritin saada kaikki tekniikat toimimaan voimalla.
Kun Endo Sensei aloitti säännöllisen opettamisen Suomessa 1980-luvun lopulla, hän käytti usein opettaessaan sanaa kimochi (気持ち). Muistan pohdiskelleeni mitä tekemistä liikkeen suunnalla ja tunteella voi olla toistensa kanssa. Myöhemmin opin, että kimochi voi tarkoittaa tunnetta tai mielentilaa, johon liittyy myös fyysinen ulottuvuus. Sanan merkitys aikidotekniikassa on minulla edelleen pohdiskelun alla.
Olin 1970-luvulla lukenut Max Jensenin kirjasta (Judo: Valkoisesta mustaan vyöhön, 1972), että judossa ei käytetä hyväksi omaa vaan parin voimaa. Tämä ajatus kiinnosti minua alusta asti. Vasta kaikkien näiden harjoitusvuosien jälkeen näen, minkälaisen ajatusmaailman tämä lause pitää sisällään. Judoon kuuluvat jalkapyyhkäisyt ovat ajoituksen, horjutuksen ja ilman voimaa tapahtuvan tekniikan täydellisiä harjoitteita. Ottelutilanteissa vartaloheitot ja pyyhkäisyt ovat paljon nopeampia kuin aikidossa. Kumpikaan harjoittelija ei anna vapaaehtoisesti tilaa heitoille. Tämän vuoksi judossa pyritään horjuttamaan vastustajaa eri suuntiin ja luomaan tilaa tehtävälle heitolle erilaisilla horjutuksilla. Kaikki avaukset pyritään käyttämään hyväksi. Jos tekniikan tekijän mieli jumittuu yrittämään yhtä tekniikkaa, vaarana on, että toinen käyttää pysähtyneen tilanteen hyväksi. Kun judoheiton ajoitus onnistuu, uke joutuu tyhjyyteen eli menettää tilan ja ajan hallinnan ja tunteen siitä, mitä on tapahtumassa ja mihin suuntaan hän on menossa. Ottelutilanne antaa kuvan siitä, minkälaisella ajoituksella ja keskittyneisyydellä aikidossakin pitäisi harjoitella. Mutta koska aikidossa ei kilpailla, meidän pitää hallita mielen ja tekniikan tyhjyyttä eri tavalla kuin judossa.
Klassisessa kiinalaisessa teoksessa Tao Te Ching, teoksen oletettu tekijä Laozi (k. 531 eaa) pohtii tyhjyyden käsitettä seuraavilla esimerkeillä: astiassa tai kärrynpyörässä oleva tyhjä tila on käyttökelpoisin – eli tyhjyys ei ole esim. avaruudellista tyhjyyttä vaan se on jotenkin ”täyttä” ja sillä on kussakin tilanteessa sitä täydentävä, tilanteelle olennainen tai keskeinen merkitys. Taolaisuuden tyhjyyden käsitteen oletetaan saaneen vaikutuksia buddhalaisesta Sũnyatã oppisuunnasta, jolla tarkoitetaan tyhjyyttä tai olemattomuutta sen eri muodoissa. Riippuen buddhalaisuuden oppisuunnasta tyhjyys merkitsee erilaisia asioita. Zen-buddhismissa näkyy kuitenkin Sũnyatã oppisuunnan vaikutus niin, että tyhjyydellä tarkoitetaan yksilön itsenäisen minuuden poissaoloa ja samalla paradoksaalisesti todellisen itsen eli ”ei-itsen” läsnäoloa.
Miyamoto Musashi (宮本 武蔵 1584 – 1645) käsittelee tyhjyyttä kirjassaan, Go Rin no Sho (五輪の書). Yksi keskeisistä teemoista Musashin tyhjyyden käsitteessä on tieto siitä ”mitä on olemassa, koska se johtaa tietoon siitä, mitä ei ole olemassa”. On tärkeää ymmärtää sitä, mitä ei ole olemassa, koska vaikka ymmärrämme tyhjyydestä tulevan tiedon omilla aisteillamme, meillä eli ”itsellä” ei ole ymmärrystä siitä, mistä tieto on peräisin vaan tieto kuuluu ”ei-itsen” alueelle.
Keskiajan skolastisen filosofian (joka tutki teologian ja filosofian yhteyksiä) eräissä teorioissa intuitiiviselta havainnolla tarkoitettiin nimenomaan aistimuksen laatuun liittyviä ominaisuuksia (Alhazen, 965-1040; Roger Bacon, 1214-1294). Musashin aikalainen Renee Descartes (1596-1650) halusi sanoutua irti skolastisen filosofian tavasta käyttää intuition käsitettä luultavasti koska hän halusi erottaa intuition kokonaan aistimellisuudesta ja pitää sen kokonaan aineettoman mielen alueella. Karteliaisuuden jälkeen eurooppalaisessa filosofiassa intuition käsitettä ei olekaan kytketty aistien antamaan tietoon. Tämä poikkeaa selvästi Musashin filosofiasta, jossa aisteilla oli tärkeä merkitys kokonaiskäsityksen luomisessa esimerkiksi kaksintaisteluissa. Descartes oli keskiaikainen tiedemies, joka halusi erottaa mielen ja ruumiin toisistaan. Sekä Musashi ja Descartes puhuivat intuitiosta, joka määritellään kyvyksi kokea asioiden todellinen laita ilman, että kokija kykenee selittämään tai perustelemaan kokemustaan. Intuitio on riippumatonta järkeilystä ja käsitteistä ja välitöntä. Musashi painotti itsenäisestä minuudesta (ja sen järkeilystä) vapaan intuition merkitystä, mutta Descartes halusi erottaa intuition ja analyyttisen järkeilyn toisistaan ja painotti analyyttista järkeä. Aikidon opetuksessa tämän eron huomaaminen johtaa mielessäni ajatukseen, että länsimaiset aikido-opettajat ovat hyvin analyyttisiä opetusmenetelmissään aivan kuin kartesiolainen perintö vaikuttaisi edelleen jopa aikidon opetukseen, kun taas taolaisuuden tai zen-buddhismin perinteestä nouseva traditio pohjaa opetuksensa (”ei-itsen” alueella olevaan) suoraan kokemukseen maailmasta.
Palataanpa takaisin maanpinnalle. Olemme varmaan kaikki törmänneet intuitioon harjoitellessamme erilaisten harjoitusparien kanssa. Itse kohtaan yleensä joka leirillä kohtaan ainakin yhden parin, jonka kanssa harjoittelu tuntuu täydelliseltä. Sanoja ei tarvita, liikkeet eivät pysähdy, mutta koska emme tunne toisiamme, korostuu ajoituksen ja horjutuksen merkitys. Kyse ei ole vyöarvosta tai harjoitusvuosista. Samankaltainen tunne tulee, kun harjoittelee aikidon liikekielen oikein hyvin taitavan tai erittäin hyvin tuntemansa parin kanssa. Mutta erona edellisten kanssa harjoitteluun voi jälkimmäisten kanssa harjoitellessaan hyvän olon tunteeseen sekoittua intuition puute, halu olla (liian) hyvä pari hyvälle ystävälleen tai ennakkoasenteet siitä, miten haluaisi parin käyttäytyvän ukena tai toisinpäin. Tällöin aikidon harjoittelusta näyttää jälleen tulevan kata-muotoista harjoittelua, vaikkakin käärittynä uuteen, nopeampaan, enemmän mielihyvää tuottavaan ja taitavamman näköiseen pakettiin.
Musashi antaa kirjassaan hyvin käytännönläheisiä neuvoja kaksintaistelutilanteisiin. Esimerkiksi kun ensimmäinen kontakti vastustajaan on otettu, Musashin ohje kuuluu ”lyö mihin tahansa suojaamattomaan kohtaan vastustajaa (en no atari)”. Ohje viittaa kykyyn nähdä hyökkäyksen hetkellä ne kohdat, joihin kannattaa hyökätä. Aikidokielelle käännettynä tämä näyttää tarkoittavan niitä hetkiä, johon paria voi ohjata ilman voimankäyttöä ja tietoista ajattelua. Ne täytyy (”ei-itsen” silmin) intuitiivisesti nähdä ja ymmärtää, että niitä voi käyttää aikidon periaatteiden mukaisesti.
Tämän monipolvisen pohdinnan johtopäätös on seuraava. Intuitiivinen harjoittelu vaatii tyhjän mielen. Ja aikidon tapauksessa tyhjä mieli tarkoittaa keskittymistä, joka pelkistää mielen ja muuttaa tehtävät aikidotekniikat mahdollisimman yksinkertaisiksi liikkeiksi.
14.1.2017
Tom Granström
Lähdeviitteet:
https://en.wikipedia.org/wiki/Tao_Te_Ching
https://en.wikipedia.org/wiki/%C5%9A%C5%ABnyat%C4%81
http://www.bookoffiverings.com/emptinessbook.htm
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Book_of_Five_Rings
http://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:intuitio
http://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:skolastiikka