Aikidon harjoittelu Kagawan yliopistoseurassa Takamatsussa

Asuin perheeni kanssa työni vuoksi Japanissa vuosina 2003-2007. Asuinpaikkani sijaitsi etelä-Japanissa Shikokun (四国) saarella, Kagawan maakunnassa (香川県) kaupungissa nimeltään Takamatsu (高松). Kagawa on Japanin pienin maakunta, joka on kuuluisa sanuki udon nuudeleistaan (讃岐うどん). Kaupungissa on Kagawan yliopisto (香川大学), jossa työskentelin apulaisprofessorina, ensimmäisenä ulkomaalaisena yliopisto-opettajana. Yliopistolla toimi aikidoseura, mutta seurassa harjoittelemiseen tarvittiin oman professorini suositus, koska silloinen vyöarvoni oli yksi seuran korkeimpia. Saapumiseni jälkeen meni noin 4 kk ennen kuin pääsin harjoittelemaan aikidoa.

Eräänä sateisena iltana pysäköin autoni dojon eteen ja menin sisälle odottamaan. En tiennyt yhtään ketä odottaa, mutta paikalle saapui ystävällinen vanhempi henkilö, joka puhui auttavasti englantia. Myöhemmin opin tuntemaan hänet yhtenä tiedekuntani professoreista. Hän johdatti minut väliseinällä jaettuun tatamihuoneeseen, ja pyysi minua istumaan ja odottamaan vanhempaa opettajaa. Ennen poistumistaan hän koputti väliseinään ja poistui hakemaan teetä. Hetken päästä hän palasi tarjottimen kanssa, jossa oli kaksi valkoista käsipyyhettä ja kaksi kuppia vihreää teetä. Väliseinä avautui ja yritin kumartaa niin oikeaoppisesti kuin vain osasin seuran vanhemmalle opettajalle. Silmäkulmastani näin, että nuorempi opettaja teki samoin. Vanhempi opettaja oli ystävällinen, ja kysyi minulta japaniksi mitä teen Japanissa ja kauanko olen harjoitellut aikidoa. Hän toivotti minut tervetulleeksi ja totesi lopuksi ”ki o tsukete” eli pidä huolta itsestäsi (気をつけて).

Nuorempi opettaja vei minut opiskelijoiden pukuhuoneeseen, ja poistui itse paikalta. En tuntenut pukuhuoneessa ketään, mutta muutama opiskelija tuli heti juttelemaan ja he tiesivät kuka olen, ja mitä teen Japanissa. Vaihdoin harjoituspuvun ylle, ja puin myös hakaman pukuhuoneessa, koska muutkin tekivät niin. Menimme yläkertaan, jossa oli n. 300 m2 tatami ja saman verran lattiatilaa. Rakennus oli lämmittämätön ja katon ja seinien välissä oli rako, josta aurinko paistoi sisälle. Talvella yhteyden ulkoilmaan huomasi siten, että tatami oli joskus jäässä.

Harjoituksen kulku oli aina samanlainen. Ennen harjoitusten alkua avustaja odottaa opettajaa kadulla kantaakseen laukut sisään. Avustajat valitaan joka vuosi 2-3. vuoden opiskelijoiden joukosta. Opettaja saatetaan erilliseen pukuhuoneeseen, jossa hänelle tarjoillaan teetä. Salissa harjoittelijat asettuvat vyöarvonmukaiseen istumajärjestykseen odottamaan opettajan saapumista. Ainoa sallittu istumismuoto on polvi-istunta (seiza). Kun opettaja saapuu tatamille, kaikki tervehtivät häntä kumartamalla. Sen jälkeen opettaja istuu salin keskelle odottamaan, että kaksi opiskelijaa vievät ensin hänen tavaransa salin seinustalle ja sen jälkeen he juoksevat nopeasti omille paikoilleen. Sitten seuraa kumarrukset, taputukset ja alkujumppa, jonka kaikki suorittavat viivasuorissa riveissä, yhdessä tahtia laskien. Samassa budohallissa harjoitellaan myös judoa, kendoa, iaidoa, kyodoa ja jodo´ta. Eri lajien arvojärjestyksen huomaa selvästi. Aikidokat istuvat odottamaan, että kendokat saavat kumarrukset tehtyä, mutta kendokat eivät tee samoin.

Harjoitukset ovat kaksi kertaa viikossa ja alkavat klo. 18.00. Varsinkin ylemmät vyöt myöhästelevät usein. Heitä tippuu vähitellen, melkein harjoituksen loppuun asti. Aikuiset ja lapset harjoittelevat yhdessä, mutta ylemmät vyöt eivät harjoittele keskenään. Vapaata tekniikkaa ei tehdä ollenkaan vaan koko ajan opetetaan. Mikä tahansa asia vaikka kuinka yksinkertainen, tehdään aina täysillä ja huudon (kiai) kanssa. Kerran eräissä harjoituksissa opiskelimme kääntymistä seizassa pomppien. Asetekniikat ovat suunnilleen samoja kuin esim. Suomen Aikidoliiton kesäleireillä. Harjoitukset kestävät puolitoistatuntia, jonka jälkeen saattaa olla vielä ylimääräinen puolituntia asetekniikkaa tai näytöksiin harjoittelua.
Herätin aluksi huomiota, koska tunsin harjoiteltavat asetekniikat toisin kuin opiskelijat ja harjoitusten vetäjät. Seuran nuoremmat harjoittelijat kysyivät, olenko oppinut asetekniikat Suomessa ja miksi Hombu Dojon shihan opettajat opettavat asetekniikoita ulkomailla, mutta eivät Japanissa? Kaikkiin näytöksiin harjoitellaan kuukausia etukäteen aina saman kaavan mukaisesti. Harjoitusten jälkeen kaikki siivoavat tatamin ja 1. vuoden harjoittelijat tarjoilevat opettajalle teetä. He seisovat odottamassa teetarjotin kädessään, niin pitkään kuin tarpeellista, että opettaja poistuu tatamilta. Hakama puetaan ja riisutaan ainoastaan pukuhuoneessa. Viikottaiset harjoitukset vetivät kaksi alussa tapaamaani opettajaa. Tatamilla saattoi välillä olla kolmekin opettajaa samanaikaisesti opettamassa. Ei kuitenkaan yhdessä pääopettajan kanssa. Harjoittelijat ovat enimmäkseen yliopisto-opiskelijoita. Kun opettajan silmä ei ole valvomassa, he harjoittelevat vapaata tekniikkaa, niinkuin kuka tahansa aikidoharjoittelija, ja hymyilevät enemmän.

Myöhemmin tapasin seuran pääopettajan, joka on Hombu Dojon vanhempi opettaja. Hän kävi opettamassa 3-4 krt vuodessa Takamatsun aikidoseurassa esim. seuran kesäleireillä. Se oli hyvin erilainen, kuin mikään muu aikidoleiri missä olen aikaisemmin ollut. Kuri on verrattavissa Suomen armeijan päiväjärjestykseen, ja se koski sekä nuorempia, että vanhempia oppilaita. Leirin osanottajamäärä olikin suhteellisen pieni ja se koostui lähestulkoon kokonaan nuorista yliopisto-opiskelijoista. Teemana oli harjoitella jo- ja bokken awase sekä kumitachi ja –jo tekniikoita. Jouduin ensimmäisissä harjoituksissa pääopettajan silmätikuksi tuntemalla jo opetettavat tekniikat. Hän määräsi minut keskelle suorittamaan jo-kataa ja laskemaan liikkeitä kovaäänisesti. Japanissa on sanonta ”deru kui wa utareru” (出すぎた杭は打たれない). Vapaasti käännettynä se tarkoittaa, että naula joka ylempänä kuin muut vasaroidaan alas. Ääneni murtui hermostuneisuudesta, ja pääopettaja oli tyytyväinen. Jälkeenpäin minulle oltiin kateellisia, koska pääopettaja oli uhrannut aikaa pelkästään minun opettamiseen. Leirin jälkeen mietin, että olin tosiaan oppinut jotain aivan erilaisesta aikido- ja opetustyylistä. Tunnetiloissa minut oli viety aivan äärirajoille; fyysistä pelkoa, nöyryytystä, mutta myös omien rajojen ylitystä. Minulla oli myös hyvin vahva tunne siitä, etten halunnut opetella aikidoa tällä menetelmällä.

Suurin ero Suomessa harjoiteltavan aikidon suhteen on heti alkukontaktissa. Siinä, missä meillä pyritään rentoon suoritustapaan ja elävään tekniikkaan alusta loppuun, täällä otetaan pari vastaan jäykistämällä koko keho, huudon kanssa. Sen jälkeen ei ole mitään kontaktia vaan molemmat tekevät vain sen, minkä opettaja näytti eli heitto ja korkea ukemi. Se kuulostaa, ja on myös pitkäveteistä. Mutta, aikidoa ei harjoiteltu tässä seurassa vain sen takia, että se tuntuisi mukavalta. Varsinkin yliopisto antaa mahdollisuuden tarjota palanen vanhaa japanilaista kulttuuria kaikkine muodollisuuksineen opiskelijoille. Aina ei saa tehtyä sellaista aikidotekniikkaa kuin itse haluaa. Tärkein asia on kuitenkin se, että nämäkin olivat ystävällisiä ihmisiä, joiden kanssa viihtyi. Kun heidän kanssa jutteli syvemmin huomasi, että kaikilla oli oma mielipide siitä minkälaista aikidoa he haluaisivat tehdä. Kuitenkin, tärkein asia heille on kuulua kiinteästi johonkin yhteisöön alkaen peruskoulusta lähtien.

Aikido on kotoisin Japanista, mutta sen kehittymiselle on asetettu siellä rajat. Ne liittyvät kiinteästi japanilaiseen yhteiskuntaan. Uudistuakseen, aikidon täytyisi koukata Euroopan kautta ja tulla sitä kautta takaisin Japaniin. Toisaalta, en ole varma tarvitsevatko japanilaiset eurooppalaistunutta aikidoa. Siinä, missä me voimme viettää aikaamme tuntikausia pohtimalla aikidon syvällisyyksiä, tuntemani japanilaiset ylemmät vyöt eivät ole siitä samalla tavalla kiinnostuneita. He ovat valinneet jossain vaiheessa opettajansa tavan tehdä aikidoa. Me voimme opetella erilaisia tekniikoita eri opettajien johdolla ja vaihtaa opettajaa jos siltä tuntuu, mutta tämä ei ole mahdollista japanilaisille ylemmille vöille. Lopuksi täytyy todeta, että Suomen Aikidoliiton Suomeen kutsumien aikido-opettajien leirit ovat samanlaisia Suomessa ja Japanissa.

Lisätietoja:

tom.granstrom@pp.inet.fi