Suomesta lähteminen oli helpompaa kuin oletin. Aikaisemmilla kerroilla olen istunut lentokoneessa ja miettinyt, että tämä on viimeinen kerta, kun lähden ja jätän perheeni. Poikia on kovasti ikävä heti matkan alussa, mutta uskon ja luotan siihen, että he pärjäävät. Nuoresta iästään huolimatta he ovat hyvin selvillä siitä, mitä heidän ympärillä tapahtuu ja mitä heiltä odotetaan. Rinaa ei aluksi ole ikävä samalla lailla kuin poikia. Omaa vaimoa tulee ikävä vasta muutaman viikon kuluttua, kun huomaa toisen ihmisen läheisuuden puuttumisen.
Yleensä pystyn nukkumaan lentokoneessa, mutta tällä kertaa valvon lähestulkoon koko lennon ajan. Mietiskelen vielä avoimina olevia isoja kysymyksiä, kuten oliko tämä oikea ratkaisu perheen kannalta, puhumattakaan urani kannalta? Miten poikien koulu tulee järjestymään Japanissa ja miten he ylipäänsä tulevat viihtymään siellä. Kävimme katsomassa poikien tulevaa koulua yhdessä työkavereideni kanssa ja se näytti oikein hyvältä. Kävelin rehtorin perässä ja minulle tuli samanlainen tunne kuin Jokiniemen peruskoulun ala-asteella aikoinaan. Rehtori tunsi oppilaansa ja puhutteli heitä kaikkia nimeltä. Koulu ei onneksi ole iso vain noin 270 oppilasta. Rehtori sanoi heti alussa, että tämä on hyvä koulu ja täällä ei tapella. Uskon häntä.
Kaksi ensimmäistä työviikkoa ovat olleet täynnä byrokratiaa. Japanissa asiat kyllä hoituvat, mutta ne pitää saada mahtumaan heidän omiin kuvioihinsa. Papereita kertyy yksinkertaisistakin asioista iso pino. Yhtä asiaa koskevat paperit kerätään muovikansioihin ja siten kaikki asiaa koskevat paperit kulkevat yhdessä. Ensimmäinen iso ongelma tulee minun nimestäni. Japanissa nimen suhteen ei tehdä poikkeuksia vaan se on juuri tarkalleen niin, miten se on passiin kirjoitettu. Aluksi minun nimeni kirjoitetaan ”トム ビルガー グランストロム” eli TO-MU BI-RU-GAA GU-RA-N-SU-TO-RO-MU. Kaikki paperit kirjoitettiin tällä tavalla sekä yliopistolla, että pankissa. Myöhemmin kävi ilmi, että keskimmäinen nimeni lausutaankin BI-RU-GE-RU. Siitä alkoi toisen viikon kestävä nimen vaihto-operaatio, sekä yliopistolla, että pankissa. Nyt keskimmäinen nimeni kirjoitetaan japaniksi ” ﾋﾞ ﾙ ｹﾞ ﾙ ”.
Yliopistolla työkaverit ovat olleet erilaisia kuin aluksi ajattelin. Omat kokemukseni japanilaisista rajoittuvat aikidoihmisiin ja siksi olinkin hieman yllättynyt siitä kuinka samanlaisia yliopistoihmiset ovat eri puolilla maailmaa. Englantia ei paljoa puhuta yliopistolla puhumattakaan kaupoista, mutta olen pärjännyt tähän asti yksilauseisella japanillani.
Kuvassa on näkymä asuntoon eteisestä. Asunto sijaitsi korkealla mäenrinteellä, jossa ei tarvinnut pelätä rankkasateiden aiheuttamia tulvavesiä.
Supermarketit ovat hyvin varustettuja jatavaroiden löytäminen ei ole vaikeata. Sisällön selville saaminen on hieman työläämpää. Olen kuitenkin pystynyt joko arvaamaan sisällön tai tavaamaan ne muutamat kanji- ja hira- ja katakana merkit, jotka kertovat jotain sisällöstä. Japanilainen työpäivä on pitkä verrattuna suomalaiseen, mutta työtahti on hitaampi. Työpäivän pituuteen vaikuttaa se, että yksinkertaistenkin asioiden hoito saattaa vaatia monta tuntia. Kuvaavaa on se, että lähdin ostamaan ruokatunnilla kännykkää itselleni. Työkaverini lähti mukaan auttamaan kieliongelmissa. Kaiken kaikkiaan ostamiseen kului 4 tuntia. Asia tuli kuitenkin hoidettua.
Kuvassa tyypillinen japanilainen luokkahuone. Koulurakennuksessa ei ole lämmittimiä, eikä ilmastointia.
Henkilökohtaisesti minä viihdyn täällä erittäin hyvin. Jopa niin hyvin, että tunnen syyllisyyttä jo etukäteen siitä, että jos Rina ja pojat eivät viihdykään. Olen ostanut heille lentoliput, joihin on merkitty paluupäivä 1. heinäkuuta 2004. Jos he eivät viihdy ja koiraongelmaa ei saada ratkaistuksi, niin luulen että heidän täytyy palata takaisin Suomeen. Itse olen luvannut olla täällä kolme vuotta ja sen lupauksen tulen pitämään. Olen kuitenkin varma, että jos alku sujuuhyvin poikien osalta ja vuoden kuluttua saamme koirat tänne, niin tämä tulee olemaan meille kaikille hieno kokemus.
Kuvassa ensimmäinen matka Sakun dan-leirille Naganoon Endo-sensein luokse. Eksyimme matkalla, ja ehdin sunnuntain viimeisiin harjoituksiin myöhässä.
Viikon kahteen erilaiseen elämyksiin kuuluivat ehdottomasti japanilaisessa parturissa käyminen ja perinteisessä nuudeliravintolassa syöminen. Olin etsinyt sopivan näköistä parturia jo useamman päivän ajan. Se on aina ollut hyvin vaikeaa kaikissa niissä maissa joissa olen asunut ja opiskellut, mukaan lukien Suomi. Täälläkin partureita on hyvin erilaisia. On hyvin vanhan näköisiä, joissa sisällä odottaa vanha mies partaveitsi kädessä ja kauhtunut työpuku päällä. Toisaalta on taas selviä muotipaikkoja, joita löytää joka puolelta maailmaa. Lisäksi yliopistolla on parturi, jonka vastaanotto on vain keskiviikkoisin. Sinänsä parturiliikkeitä on joka puolella ja ne helppo tunnistaa pyörivistä sini-valko-punapylväistä. Valitsen itselleni lähiöparturin – ei keskustasta, mutta ei myöskään liian kaupungin laidalta. Istuessani tuoliin totesin, että täällä on kuuma ja heti minulle laitettiin tuulettimet pyörimään lähelle, mutta ei kuitenkaan liian lähelle. Hiusten leikkuu alkoi, kuten suomalaisessa parturissa, mutta työ oli tarkempaa ja huomattavasti nopeatempoisempaa. Nuori miesparturi puhui kohteliaasti japania ja vastailin takaisin minkä osasin. Kun hiustenleikkuu oli ohitse, seurasi nopeassa tempossa erilaista kasvohierontaa, voiteita, lämpimiä pyyhkeitä ja puuteria. Sen jälkeen tuolin selkänoja kaadettiin samanlaiseen asentoon kuin hammaslääkärin vastaanotolla. Mietin itsekseni, että mitä nyt seuraa?
Kagawan yliopiston aikidoseurassa valmistaudutaan näytökseen marraskuussa 2004.
Miesparturi aloitti parranajon partaveitsellä. Koko kasvojen alueelta poistettiin karvat, otsasta, korvalehdiltä, niskasta ainoastaan kulmakarvat jätettiin. Sen jälkeen seurasi hiusten pesu, partavettä ja –balsamia, puuteria, sekä hiuksiin hiusvettä. Lopuksi, koska ihoni oli palanut ajettuani pyörällä koko päivän, hän laittoi minulle aurinkorasvaa. Kaiken tämän jälkeen sain vielä hartia- ja päänahkahierontaa. Koko käsittely kesti noin puolitoista tuntia. Kun viimein pääsin nousemaan ylös parturintuolista, minulta kysyttiin haluaisinko kenties juotavaa? Hiusten leikkuu ja siihen kuuluva käsittely maksoi 3500\ eli nykykurssin mukaan noin 27 e. Poistuin parturista varsin tyytyväisenä saamaani kohteluun.
Minulle järjestettiin kaksi tervetuliaisjuhlaa, joista ensimmäiseen osallistuivat tiedekunnan rehtori, ja muita professoreita sekä toiselle vastavalitulle apulaisprofessorille, Tokiosta muuttaneelle Watanabe senseille. Hän on Japanin hallituksen lähettämänä tullut uudistamaan Kagawan yliopiston harvinaisten sokereiden tutkimuskeskuksen organisaatiota. Meille oli tilattu pöytä perinteisestä japanilaisesta ravintolasta, joka oli rakennettu 200 vuotta vanhaan rakennukseen. Se oli juuri sellainen paikka, jota näkee vanhoissa japanilaisissa maalauksissa vanhoista majataloista, puutarhoineen ja geishatyyliin pukeutuneisiin tarjoilijoihin. Paikalle oli kutsuttu ehkä minun ikäinen professori, joka puhui hyvää englantia. Hänen läsnäolonsa tarkoitus oli jutustella minun kanssa, jotta muut saisivat tietää minusta ilman, että kenenkään tarvitsee niitä sen enempää udella. Vastailin heidän kysymyksiinsä Suomesta, hieman historiaa yms. Heti aluksi minun syömäpuikkotekniikkaa piti hieman korjata. Tarjoilija tuli auttamaan siinä, ja sain kohteliaita neuvoja kaikilta läsnäolijoilta. Ruokalajeja oli ehkä noin kymmenen. Aluksi söimme hieman salaatin tyyppistä tomaattia ja kinkkurullaa. Sen jälkeen seurasi raakaa kalaa eri muodoissa. Jossain vaiheessa huomasin syöväni mustekalan lonkeroa. Siinä vaiheessa minulta kysyttiin, olenko koskaan syönyt mustekalaa, johon vastasin, että ”tämä taisi olla ensimmäinen kerta”. Silloin eräs heistä lupasi viedä minut syömään raakaa mustekalaa. Toivon totisesti, ettei hän toteuta lupaustaan. Illan pääruokalaji oli Kagawan alueen erikoisherkku UDON-nuudeli. Se on tällä hetkellä ystäväni Kyoko Miyamoton mukaan jonkinlainen trendi japanissa, ja sitä tullaan syömään pitkänkin matkan takaa. Nuudeli tuodaan viimeisenä pöytään isossa kulhossa. Mukana seuraa pienempi kulho, jossa on maustelientä ja sen kannella erilaisia mausteita. Mausteet kaadetaan liemen sekaan pieneen kulhoon. Tämän jälkeen isosta kulhosta poimitaan muutama nuudelin pätkä ja livautetaan ne pieneen kulhoon. Sieltä ne sitten äänekkään ryystämisen kera imetään suuhun. Mitä suurempi ryystämisen ääni kuuluu sen parempi. Aluksi minulta ei kuulunut mitään, mutta aloin pikkuhiljaa pitää suurempaa ja suurempaa meteliä. Lopuksi minua jopa lohdutettiin, että kyllä se ääni siitä vielä kovenee. Koska en tiennyt miten tulee toimia, niin geishatarjoilija tuli viereeni neuvomaan, jos nuudelit ovat liian pitkiä, niin ne yksinkertaisesti katkaistaan syömäpuikoilla, kun niitä siirretään isosta kulhosta pieneen kulhoon.
Viikon päästä ensimmäisistä tervetuliaisjuhlista pidetään seuraavat juhlat. Siinä laboratorion opiskelijat tarjoavat illallisen uusille opettajille. Opiskelijoiden kanssa ilta kuluu suhteellisen mitäänsanomattomasti, koska olen aika väsynyt. Olen viettänyt Yodan kanssa koko päivän ostellen huonekaluja asuntoon. On ollut mielenkiintoista kulkea hänen kanssaan ostoksilla. Japanilaiset naiset ovat katselleet häntä siten, kuin me olisimme pari. Luulen, että hän itsekin on tietoinen saamastaan huomiosta. Illan aikana ainoastaan muutama opiskelija ottaa minuun kontaktia – thaimaalainen (Wayoon), korealainen (Pak) ja nigerialainen (Tom). Juhlan aikana japanilaiset pysyttelevät omassa ryhmässään. Izumori sensei esittelee minulle laboratorionsa avainhenkilön. Hän on kotoisin Kamputseasta. Hän on pystynyt kiteyttämään L-rhamnoosi isomeraasi-entsyymin. Tällä prosessilla ja Izumosokerikierrolla (Izumoring) hän onnistui saamaan rahoituksen projektille Japanin kulttuuri, urheilu- ja tiederahastosta, johon minutkin palkattiin. Projektin kokonaisrahoitus oli kuudeksi vuodeksi.
Ruokapöydässä istun Izumori ja Watanabe sensein vieressä. Aluksi meidän kaikkien pitää esitellä itsemme. Vaikka tiedän, että japanissa vaaditaan aina ylittämään itsensä (がんばれ) tällä kertaa en jaksa sanoa muuta kuin tiedot itsestäni, nimi, perhe, harrastukset jne. Ruokailun lomassa Izumori sensei epäilee, että Suomessa palkat ovat korkeammat kuin Japanissa. Sanon hänelle kuitenkin, että en välitä palkasta, kunhan vain selviämme vieraassa maassa. Kerron hänelle, että sain ennen lähtöä neuvon omalta professoriltani, että ”ala rupea juoksemaan rahan perässä”. Luulen, että sain sanomani perille.
Muutaman tunnin kuluttua juhla on ohi. Izumori ja Watanabe sensei lähtevät samalla kyydillä. Yöllinen Takamatsu näyttää mielenkiintoiselta kaupungilta. Minulle tarjotaan mahdollisuutta lähtea jatkoille. Kyseessä olisi enimmäkseen alkoholin juomista. Se kuinka paljon pystyy juomaan alkoholia tuntuu olevan miehen mitta Japanissa. Minulta kysytään hyvin usein, että kuinka paljon pystyn juomaan alkoholia (アルコールわつよいですか). En kuitenkaan tartu tarjoukseen. Ensinnäkin, minulla ei ole paljoakaan rahaa, kun tuhlasin kaikki huonekaluihin ja toisekseen en ole hirveän kiinnostunut jatkoseureesta, kun kaikki eivät lähde mukaan.
Ostimme Yodan kanssa asuntoon sängyt, pöydän, jääkaapin ja television. Asuntoon ei enää mahdu paljoa muuta. Itseasiassa televisio näyttää olevan liian suuri sinne. Kävimme Yodan kanssa mielenkiintoisia keskusteluja huonekalujen valinnasta. Esim. sängyn kanssa päädyimme eri vaihtoehtoon. Yoda sanoi, kuitenkin päättävästi, että sänky on hyvin tärkeä ja hän pitää tästä mallista, osoittaen tietty sänkyä. Tyydyin häneen ratkaisuunsa. Lisäksi, kun olimme ostamassa jääkaappia, tulin maininneeksi, että vaimoni lempiväri on violetti. Yoda tuntui pitävän tätä jotenkin merkityksellisenä. Myöhemmin Izumori selitti minulle, että violetti on keisarihuoneen väri.
- heinäkuuta 2003 Takamatsu, Kagawa ,Japani
Tom Granstrom
Teksti lisätty 7.9.2016